Vain pari vuotta sitten olin todennäköisesti hyvin samassa pisteessä kuin sinäkin. Olin väsynyt, jumissa, en uskonut itseeni, hermoilin, jännitin uusien tilanteiden ja ihmisten edessä. Koin silti ja tiesin, että minulla on todella paljon annettavaa. Olin juuri jäänyt päivätyöstäni joogayrittäjäksi ja aikeissa toteuttaa unelmiani, mutta jäin jumiin hermostoni kanssa. Sen ollessa vuoron perään ylivireydessä tai alivireydessä. Vuoroin sinkoilin ahdistuneena ja suoritin luodakseni yritystäni ja ollakseni yrittäjä, ja vuoroin olin niin uupunut ja pää sumussa, että en kyennyt tekemään mitään hyvää tavoitteideni eteen. Kaikki ideani ja luovuuteni tuntuivat valuvan viemäristä alas. Koin olevani jumissa.

Oli kohdattava tosiasiat. Niinpä tein elämäni tärkeimmän päätöksen. Päätin keskittyä yhden vuoden ajan itseni ja oman hermostoni hoitamiseen ilman ammatillisia tavoitteita.  Lähdin etsimään tietoa. Luin kirjoja, vietin aikaa hermoston toiminnasta kertovilla nettisivuilla ja päädyin kouluttautumaan traumaneurovalmentajaksi. Aloitin vuoden mittaisen hermostollisen harjoittelun ja hoitamisen prosessini. Jo ensimmäisten viikkojen aikana aloin kokemaan, että voin vaikuttaa ahdistukseeni ja väsymykseeni. En vain ole niiden armoilla. Kuukauden päästä huomasin, etten enää jännittänyt näkymistä ja esillä oloa. Puolen vuoden kuluttua huomasin itsessäni olevan yhä enemmän energiaa, en enää uupunut päiväksi tai päiviksi sängyn pohjalle. Puhumattakaan siitä, että aloin sanoittaa omaa totuuttani,  enkä enää sortunut niin helposti salakavalasti tapahtuvaan miellyttämiseen ja sitä kautta itseni hylkäämiseen. Eräs uusi tuttavuus sanoi minulle ”Kiitos, ihanaa, kun olet aina Anne, niin rehellinen”. Sisälläni repesi riemu, se oli minulle tärkeä merkki omasta parantumisestani. Oman totuuden sanoittaminen alkoi tuntumaan hyvältä, ja sen sisällä oli rentous ja turva.