Omalle sisäisen kasvun ja itsetuntemuksen matkalleni olen saanut mukaani tärkeitä opettajia. Yksi tärkeimmistä ja rakkaimmista edelleen mukana kulkevista opetti minulle jokunen aika sitten, että kun valon ja rakkauden määrä itsessä kasvaa, sitä syvemmältä se valaisee omaa pimeyttä ja varjoja. Sen syvemmälle näkee omiin esteisiin, pelkoihin, traumoihin, häpeään, kateuteen ja vihaan, haavoihin ja niiden syihin. Oman valon eli oman kehittyneen itsetuntemuksen, itsemyötätunnon, lempeyden, hyväksynnän ja armollisuuden kautta, on kuitenkin turvallista katsoa omaa pimeyttä. Tuoda varjonsa itselleen näkyviksi ja tunnustaa ne osaksi itseä, antaen sitä kautta itselleen mahdollisuuden eheytä, muuttua ja antaa itselleen ja muille anteeksi. Omaan pimeyteen katsominen on alavireisyydessään tuskallista ja voi pahimmillaan tuntua siltä, että jos niin olisi tarkoitettu, olisi jopa valmis luopumaan elämästä. Tämä oli asia, jota en odottanut kohtaavani, kun valitsin lähteä opiskelemaan energioiden kanssa työskentelyä (energiahoitamista, kanavointia) ja sitä kautta sukeltamaan omaan hienovaraiseen, ei-materiaaliseen puoleeni; henkiseen, emotionaaliseen ja energeettiseen. En ollut ymmärtänyt, että tullakseen eheäksi, kehittyäkseen rakkaudesta käsin eläväksi, tasapainoiseksi ja valoisaksi ihmiseksi, on katsottava ja elettävä niin paljon pimeytensä kanssa ja annettava itselleen ensin valtavasti rakkautta kyetäkseen välittämään sitä muille. Kiitos matkallani olleille tukijoille, jotka ovat käyneet tietä edelläni lävitse.
Minun on aina ollut vaikeaa hyväksyä maailmassa olevan epäoikeudenmukaisuuden ja pahuuden olemassaoloa. Omien varjojen kanssa työskentely on tuonut kuitenkin itselle jonkinlaisen hyväksynnän siitä, että pimeyttä on ja se on rumaa, mutta sinne on uskallettava katsoa ja mielellään aika hyvän, valoisan lampun kanssa.
Taitaa ainakin taolaisuudesta löytyä sellainen ajatus, että mikä tapahtuu mikrotasolla, tapahtuu myös makrotasolla. Kun halu rakkauteen, harmoniaan, rauhaan ja puhtaaseen luontoyhteyteen maailmassa kasvaa, avautuu toisessa päässä pimeys, joka taistelee vastaan. Vaikka pimeys henkilöityy, se heijastaa koko ihmiskunnan varjoja. Sitä, mitä on tapahtunut kautta aikojen, mutta ei ole vielä päässyt eheytymään. Ei ole vielä tullut uudella rakkaudella korjatuksi.
Suren sotaa ja sen uhreja ja kaikkea sen tuomaa kärsimystä, sen luomia pitkäaikaisia traumoja molemmin puolin. Se on kauheaa, järjetöntä ja pimeää, enkä hyväksy sitä millään tavoin. Tässä se kuitenkin tapahtuu silmiemme edessä. Silti tiedän omassa syvemmässä olemuksessani, että valo on aina voimakkaampi ja vahvempi. Olen meditoinut ja tunnustelut korkeammassa itsessäni sitä, mitä tapahtuu. Olen nähnyt kuinka kaikki kauheus lopulta yhdistää ihmiset maailmassa ja sotilaat puolin ja toisin, kuinka panssarivaunut pysähtyvät ja hyökkääjä kieltäytyy hyökkäämästä, kuinka totuus avautuu, kun ihmiset tiedossaan yhdistyvät. Hyökkääjä asettuu omaa pimeyttään vastaan. Jopa senkin uhalla, että joutuu luopumaan omasta elämästään. Näen, kuinka ihmiset yhä enemmän tiivistyvät uuden rauhaisan maailman puolesta. Ja, vaikka uutiset, joita luen, ovat osin lohduttomia, näen niissä myös tätä valoa – ihmisten yhdistymistä, myötätuntoa, vihollisen halua laskea aseensa. Näen pimeyttä, joka koko ajan tuhoaa itseään ja jonka hyökkäykset kääntyvät sitä itseään vastaan. Valo tuo hyökkääjälle esiin totuuden ja lopulta sammuttaa sen aseet. Näen vastapuolen myötätunnon ja käden ojentuvan vastaan, auttamaan rauhan puolelle.
Niinä hetkinä, kun olen ollut pohjalla ja pimeydessä omassa mikromaailmassani, on aina tullut jokin voima, joka on nostanut ylöspäin uudelle tasolle lähemmäksi valoa. Kaiken tämän kollektiivisen pimeyden keskellä valitsen uskoa tuohon voimaan. Olkoon tuo valon voima päivä päivältä vahvempi ja lentäköön rauhan kyyhkyset taistelulinjojen väliin.
Sydämin, Anne
