Ihan kaikkeen toimiva lääke on lopulta hyväksyvä katse ja hymy, toisinaan kosketuskin. Se on suurinta rakkautta ja turvaa, jota voimme toiselle ihmiselle osoittaa.
Yksinkertaista, mutta ei kuitenkaan, vaan ehkä se elämän suurin oppiläksy.
Voisimmeko hetkeksi luopua omista peloista, epävarmuudesta, tarpeesta arvioida tai laittaa asioita järjestykseen, kategorioihin, itsemme korostamisesta, toistemme määrittelystä, omista rooleistamme osoittaaksemme toiselle ihmiselle sen, että hän on riittävä ja hyväksytty juuri sellaisenaan?
Niin ja entä silloin, kun olemme arvioinnin ja kritiikin kohteena itse, pystymmekö silloinkin katsomaan rakkaudellisesti hyväksynnän energian kautta toisen epävarmuutta, pelkoa ja tarvetta laittaa meidät lokeroon ja lempeästi vetää omat rajamme?
Ihmisyys ja kasvu eivät ole mikään helppo juttu, mutta eteenpäin pienin askelin… tänäänkin.
Sydämin, Anne
